“Ne on molemmat ollu meillä töissäkin. Ne on täälläkin remontoineet tuon Touring Cars puolen”, Tanja kehaisee ja kaataa kahvit vanhemmilleen.

“Me saatetaan olla kipsissä puheiden kanssa. Piti tulla vasta huomenna”, Arto arvelee. “Eikä olla missään kipsissä”, Ritva vakuuttaa.

“Artolla on Suomen ensimmäinen trike eli kolmipyöräinen moottoripyörä”, Tanja huikkaa. “Mä haluaisin hommata siihen pienen asuntovaunun. Voisi nukkua siinä sitten.” 

“Tarvitsisi olla puoli metriä paksulla kuorsausväliseinällä”, Arto lisää ja alkaa kertoa kuinka moottoripyöräharrastus alkoi. “Mulla oli mopo heti kun sen sai. Äitini osti sen, mutta jouduin sen maksamaan takaisin kun menin töihin 17-vuotiaana. Sitten kun tuli ajokortti-ikä, niin ostin moottoripyörän, Jaava-merkkisen. Aikanaan tapasin Ritvan ja muutettiin yhteen Pukinmäkeen asumaan. Hain sitten pyörän Helsinkiin kotoa Kristiinankaupungista. Ja kuinka ollakaan, yhtenä päivänä, kun tulin töistä, katsoin, että missäs pyörä on? Ritva sanoi: “Mä myin sen.”"

Se jäi Artolle mieleen, että kunhan 50 vuotta tulee lasiin, hän ostaa itselleen uuden pyörän ja pitää huolen, ettei Ritva pysty sitä myymään. 

“Niin hän sitten omin lupineen teki sen”, Ritva toteaa. 

“Kahteen viikkoon ei Ritva puhunut mulle sanaakaan.” 

“Ei kyllä minä sanoin, että minä en muuten tule kyytiin”, Ritva oikaisee. “No sitten yks kerta hän sanoi, että mennään pienelle ajelulle. Sanoin, että jos lupaat ajaa ihan hiljaa niin mä voin kokeilla, että mimmosta siinä on tarakalla istua. No, se oli kyllä melkoisen mukavaa, ja sen jälkeen mä en oo siitä lähtenytkään.”

“Mutta kova se on antamaan ohjeita”, Arto tuumaa. “Mä voin ihan hyvin ajaa silmät kiinni. Takaa tulee kyllä neuvoja, nyt sä oot liikaa keskiviivalla, nyt on hyvä ja sit mennään taas.” 

“Vuodesta -97 on yhteisajeluja ollut, ja sitten muuta yhteiseloa tulee 58 vuotta”, Ritva sanoo. Yhteiselon varrelle mahtuu myös pitkä yhteinen Touring Cars -ura, joka käynnistyi Tanjan avunpyynnöstä. 

Apuun kutsutaan Köppäryhmä 

Vuonna 1996 Ritva oli töissä Anttilan postimyyntikuvaston tiimissä. “Kävimme usein Kanarialla kuvaamassa malleja kuvastoon”, hän kertoo. “Tanja soitti ja kertoi, että hän oli tilannut autoja Espanjasta. Auton valmistajalla oli rahat loppu, ja autot jumissa Vigossa. Asiakkaat polkivat jalkaa täällä Suomessa. Tanja sitten sanoi, että teidän olisi kyllä pakko hakea ne autot. Olin töissä, enkä voinut pyytää vapaata. Mulla on astma, kehitin valheen, se oli ainut kerta kun olen valehdellut työnantajalle. 

Lähdimme lentokoneella hakemaan autoja. Kuinka ollakaan, lentokentällä oli meidän kuvaaja Henrik Schütt. Piti äkkiä mennä kulman taakse piiloon. Koneeseen noustessa eikö se Henkka istu siinä penkillä ja tervehdi. Kysyin häneltä, että sovitaanko, että et ole nähnyt minua täällä. Niin sovittiin. Myöhemmin kehotin Artoa menemään jutulle, ja koska Henkka oli harrikkamiehiä, saan oikeastaan ihan itseäni syyttää sen innostuksen idättämisestä.”

“Se on hieno reitti kun Vigosta lähtee rannikkoa pitkin ajelemaan Ranskan kautta. Siellä vuoristossa on todella kaunista. Mutta kyllä se on pitkä matka, 2800 kilometriä. Täysiä päiviä ajettiin, yövyttiin välillä. Siinä meni kolme-neljä päivää. Laivan lähtö Lyypekissä oli tavoite mihin piti keritä,” Ritva kuvailee.

“Vuosien varrella haettiin varmaan sata autoa yhteensä”, Arto aloittaa, mutta Ritva jatkaa. “Se porukka, millä haettiin tuolta Euroopasta autoja, niin siinä oli kaikenikäistä jengiä, meidän kavereita. Suurin osa oli eläkkeellä.” 

“Köppäryhmä”, Arto pistää väliin. “Köppäryhmä niin. Välillä vietiinkin autoja Ruotsiin tai Norjaan ja tultiin lentokoneella takaisin. Soitettiin vaan kavereille ja kysyttiin, että lähdettekö mukaan. Kaikki oli innokkaita. Palkkaa ei maksettu, mutta ruoka ja juoma kuuluivat ja laivassa oli täysi ylläpito. Aina se oli seikkailu.” 

“Kyllä ne oli rankkoja reissuja. Yhen kerran ajettiin Tukholman satamassa risteyksen ohi ja porukka jakautui kahtia. Osa pääsi laivaan ja osa ei. Toisella kertaa lento oli peruttu ja meinasi mennä aikataulut pieleen jo Vantaalla.” 

“Ja eihän niistä köppäryhmän jäsenistä osa ollut koskaan aiemmin ajanut matkailuautoa”, Arto paljastaa. “Opetettiin ajamaan niin, että otettiin pihasta auto ja mentiin kentälle pyörimään. Yhden Gretelin poika, Ville, sanoi, että tulee Tuusulantien varteen katsomaan sitä esitystä. Kehui ottavansa kavereita ja popcornit mukaan. Annettiin Gretelille sitten vähän lyhyempi auto.” 

“Satamasta lähtiessä sovittiin aina tähtäin johonkin ruokapaikkaan. Siinä sitten pyörittiin McDonald'sin pihassa jonossa, kun ei osattu peruuttaa.” “

Onnistui ne parkkeeraukset aivan hyvin, mitään kolaria ei sattunut kertaakaan”, Ritva vakuuttaa. 

Tapahtui toisenlainen vahinko, vieläpä sellainen, minkä vuoksi Arto päätyi työkyvyttömyyseläkkeelle. 

Touring Carsin matkaan 

Oli perjantai 12.5. vuonna 2000. Tanja oli työmatkalla toisella puolella maapalloa, Ritva muistelee, että Australiassa. Itse hän oli Touring Carsin Vantaan toimistolla viimeistelemässä töitään ja ajatteli perjantain kunniaksi ostavansa kaupasta juustoja ja syötävää illaksi. Veneen vesillelasku oli suunniteltu seuraavaksi päiväksi. 

Arto oli kunnostamassa venettä rannassa ja kiivennyt mastoon. 

“Putosin viistoista vaille neljä. Onneks putosin työaikana. Muuten ei oltais saatu vakuutuskorvauksia”, Arto täsmentää. “Jalat meni niin, että pistivät minut työkyvyttömyyseläkkeelle. Siitä alkoi sitten uusi ura Touring Carsilla, matkatyöläisenä. Tein autokorjauksia ja pesuja ja siivouksia ja kaikenlaista hallin puolella. Ritva oli täällä asiakaspalvelun puolella. Sitä kesti aikansa. Sitten alkoi levittäytyminen Ruotsin puolelle, ja Islantiin.” 

“Islanti on ihana paikka. Upeat kalaruoat”, Ritva muistelee. “Oli halvat, tuliterät hotellit. Nythän ne on hinnat kymmenkertaistuneet.”

“Islannissa laitettiin se franchiser alkuun. Rautakaupasta kun haettiin tavaraa vuokra-autolla, piti miettiä, että mistä päin tuulee. Tuulenpuuska kun olisi oven aukaissut, niin olisi lentänyt koko koppero nurin. Piti kävellä mäkihyppääjä-asennossa.” 

“Rovaniemi oli meidän paras paikka. Sinne, ja muihinkin toimipisteisiin teetettiin hienot asiakaspalvelutiskit Pohjanmaalla enoni puusepänverstaassa”, Ritva sanoo. “Vantaalle Petikkoon tehtiin toimipiste ja Tukholmaan kaksi. Islantiin myös. Norjassa tehtiin iso remontti, valmistin ruokaa koko porukalle. Ja leivoin pullaa.” 

“Monitoimi-ihminen hän”, Arto kehaisee vaimoaan.

Johtajia ja remonttireiskoja 

“Norjan puolella rajaa alkaa heti pienemmät tiet, mutta hyvä liikennekulttuuri. Paljon kohteliaampia ovat kuin meillä täällä kotona”, Ritva kertoo. 

“Etelämpänä Euroopassa oli kanssa omat juttunsa. Auton ostajat lähtivät hakureissuille mukaan hakemaan omat autonsa. Letkassa oli kymmenkunta matkailuautoa. Se on aika paljon Euroopan pikkuteillä. Autobaanoilla vähän helpotti, mutta siellä saattoi olla 50 rekkaa edessä ja 60 takana. Itse siellä keskellä.”

 “Kerran jäätiin yhdeksän tunnin ruuhkaan jossakin entisen itäblokin maassa. Siinä vietettiin yksi yö jonossa”, Ritva kertoi. 

“Norjaan kun mentiin tekemään uuteen toimipisteeseen henkilökunnalle asuntoja, niin pakettiautolla raahattiin kotimaasta tarvikkeita. Tehtiin kuin tyhjästä kuusi huonetta ja keittiö ja hommattiin kalusteet, kaikki. Ei ollut siihen aikaan bykmakkeja”, Arto naurahtaa. “Mukana oli timpuri-Saarinen, ja apupoikia, ja Olkkonen, hän se oli hurja vääntämään sähköhommia. Sit oli Sherlokki. Ja Jaakko oli myös ja Arsi.” 

“Siinä oli miljoona asiaa tehtävänä. Oli tärkeää, että sai tunnelman pidettyä kivana. Iltapäivisin, kahden-kolmen maissa, tein porukalle Irish coffeet. Istuttiin pyöreän pöydän ääreen juomaan ne rennosti porukalla ja juteltiin”, Ritva kiteyttää. “Se oli hirveen mukavaa, vaikka toki välillä raskasta. Joskus tuntui, että kun illalla meni yläkertaan nukkumaan niin melkein sai toista tuupata takapuolesta portaita ylöspäin.” 

“Mentiin aina syömään siihen kiinalaiseen ravintolaan kahdella matkailuautolla”, Arto muistaa. “Aina se sama ukko tiesi odottaa siellä, piti meille paikkaa varattuna patterin vieressä, kun oli niin helkkarin kylmä talvella ja minä palelin kuin ajokoira. Sherlokki oli kova poika, se otti aina Sveitsin leikkeen ja metrin mukin kaljaa.” 

“Ja sit onhan meillä ollut tilaisuus olla Tanjan kanssa yhdessä bisnesmatkoilla Japania ja Uutta Seelantia myöten. Meillä oli käyntikortitkin, hienoilla titteleillä, jotta firma kuulostaisi isommalta kuin mitä silloin olikaan. Minä olin Marketing Director ja Arto Financial Director”, Ritva kertoo. “Kanadaankin tuli kutsu. Siellä oli paljon suuria, nimekkäitä yrityksiä, mutta Tanja oli ainoa joka teki bisnessopimuksen lentoyhtiön kanssa. Oltiin myös yrittäjien matkalla Pariisissa Tanjan kanssa kahdestaan. Tai oli siellä muitakin, mutta Arto ei ollut mukana.” 

“No en mää sinne mennyt kun ei mulla ollut kielitaitoa, en mä siellä olis muuta tehnyt kun toljottanut.” 

Pääomaa jälkipolville

“Luovuudesta kertoo vaikka semmoinen asia, kun Tanja oli neljä vuotta ja hänen piti tarhaan päästä, ja nimenomaan venäläiseen tarhaan”, Arto aloittaa. 

“Tarhan ilmoittautumisaika oli mennyt jo ohitse. Mentiin kuitenkin vastaanottoon käymään”, Ritva jatkaa. “Tanja oli vielä liian nuorikin sinne. Mutta niin vain Tanja puhui itsensä sinne sisään. 

Vanhemmat sanovat tärkeimpänä syynä venäläisen koulun valintaan olleen se, että siellä sai hyvän kielipääoman. He vertailivat myös tarhojen opetusohjelmia. “Venäläisen koulun suhde lapseen ja sen kehitykseen, muiden huomioon ottaminen ja empaattisuus oli kaikkein paras. Siellä lapsella oli hyvät kuri, säännöt, ohjeistukset ja opetuskokonaisuus. Ja ennen kaikkea suhde kotiin oli hyvä, me kaikki tunnettiin toisemme koko ajan”, Arto luettelee ja Ritva toteaa tilanteen olevan tänäkin päivänä sama. 

“Torpparinmäestä ei ollut myöskään paha matka sinne. Me molemmat vanhemmat oltiin siihen aikaan Sanomilla töissä Pitäjänmäessä. Tyttö vietiin ennen seitsemää tarhaan ja jatkettiin itse seitsemäksi töihin. Tarhan valinnalla ei ollut mitään tekemistä kommunismin kanssa. Siellä oli siihen aikaan kaikki näyttelijöiden kakarat. Lastumäet ja kumppanit siellä pyöri.”

“Tanja kävi venäläistä koulua ylioppilaaksi asti ja puhuu venäjää hyvin ja lisäksi englantia, ruotsia ja vähän muitakin kieliä”, Ritva tiivistää. “Ja mikä tärkeintä, Tanja oppi venäjän kulttuurin.”

“Kahden kulttuurin ymmärtäminen on mielenkiintoinen etu, hän pystyy hallitsemaan rivien välistä lukemisen”, Arto sanoo. 

Kielitaidon ja kulttuuriymmärryksen ansiosta Tanja päätyi myöhemmin osaksi Touring Carsin tarinaa kun yrityksen silloinen omistaja ja toimitusjohtaja Hannu Kekäläinen soitti ja houkutteli Tanjan mukaan. 

Rohkeutta ja rajattomasti mahdollisuuksia

 “Kun Tanja oli viiden vanha, tein hänelle puupalikat”, Arto kertoo. “Tanja istui lattialla, pani palikan pohjalle ja toisen päälle. Kun hän pani seuraavan, pino kaatui. Isi oli sahannut vinoon yhden palikan. Tanja yritti kaksi kertaa pinota sitä, ja kun torni aina vain kaatui, hän pyyhkäisi kaikki palikat mäkeen.” 

“Siinä on sun palikkas!” Ritva nauraa.

“Sellainen hän on ollut pienestä pitäen”, Arto jatkaa. “Reagoi. Ei hyväksy huonoa laatua. Jos tehdään palikkatorni, palikoiden pitää pysyä päällekkäin. Ei ne saa kaatua. Samoin se toimii tässä firmassa. Palikkojen pitää olla suoraan sahattuja, että firma pysyy pystyssä.” 

“Tanjalla on kaksi pari vuotta vanhempaa enoa. Kun Tanja oli pienenä mummolassa päivähoidossa, hän tykkäsi yli kaiken pelata poikien kanssa pelikorteilla. Mutta sitten pojat suuttui kun heidän mielestä Tanja keksi omat säännöt. Pojat käski Tanjan pois pelistä ja jakoi kortit kissalle”, Ritva nauraa. 

“Koskaan ei ole Tanjaa peloteltu, että älä nyt vaan tuota tee, siinä voi käydä huonosti. Niinpä Tanja tuli meille aina mielensä kertomaan. Kun hän oli nuorempi, kuunneltiin innoissaan ja peilattiin hänen ideoitaan tulevaisuutta silmällä pitäen. Joskus Tanja lähti tilanteesta ulos kun meillä oli erilainen näkemys.” 

“Saattoi lähteä raamit kaulassa”, Ritva toteaa. 

“Kahen tunnin päästä tuli takaisin”, Arto hymyilee. 

“Isompana sillä oli niitä suunnitelmia. Tuntui, että ne vaihtui ihan vuorokauden sisällä. Matkustan sinne, ei kyllä mä lähdenkin tuonne. Sanottiin vain aina, että joo hyvä idea, ei tyrmätty mitään. No sitten yks päivä hän tuli kotiin, oli päässyt Telenokialle töihin työmaatulkiksi ja luvannut, että lähtee minne vain ulkomaille.” 

“Siperiaan, sinne se sitten lupautui. Kyllä se oli vähän pelottavaa meistä vanhemmista”, Ritva myöntää. 

Kouluaikana isä keksi motivoida Tanjaa koulussa lupaamalla jokaisesta kokeista saadusta kympistä kymmenen markkaa. Idea toimi, Arton mielestä turhankin hyvin: “Hemmetti sentään! Eihän mulla riittänyt viikon liksat!” 

“Tanjaa motivoituu silloin kun hän kuulee ehdotuksen ja kokee, että tässähän on mahdollisuus. Se tarttuu siihen.”

 Ideoita ja asennetta 

“Minä en pystyisi olemaan yrittäjänä, sen takia miten yhteiskunta kohtelee yrittäjää. En myöskään haluaisi olla kenenkään esimies”, toteaa Ritva. 

“Kyllä mä ihmettelen Tanjan jaksamista. Varmaan ihmettelen niin kauan kuin olen hengissä”, Arto jatkaa. “Omassa kodissaan, meidän naapurissa, kolmen aikaan aamuyöllä siellä on pää koneen valon edessä ja hän tekee töitä. Se meitä huolestuttaa. Yökaudet tehdään työtä. Bisnestä luodaan. Hän tietysti rakentaa työntekijöilleen parempia tulevaisuutta.” 

“Silloin kun oli vaikeaa, välillä ihan sydän kylmänä mietin, et koska firma menee konkurssiin”, Ritva toteaa. “Vaikka Tanja on kyllä aina sanonut, että hän ei koe työtä työksi, vaan se on hänen harrastus josta hän pitää.” 

“Ja sitten niitä bisnesideoita, niitä häneltä tulee ihan koko ajan. Seuraavaksi Tanja tekee jotain mihin liittyy nuorten tukeminen”, Ritva arvelee. 

“Sillähän varmasti se koneisto pyörii päässä”, Arto tuumaa. “Pitäisi vain löytää nuoria, jotka olisivat halukkaita toteuttamaan niitä ideoita. Me on oltu niin kauan pois työelämästä, että ei oikein tiedetä millaisia ne nuoret on. Semmoinen ihmetyttää, että sanotaan, että tuo ei kuulu minun toimenkuvaan. Asenteen pitäisi olla, että mikä tahansa kuuluu.” 

“Sitten oli se päivä jokunen vuosi sitten kun oli taas toimistorakennus tulossa johonkin”, Arto muistaa selvästi. “Soitettiin Tanjan kanssa, että me ollaan jo valmiina täällä, terotellaan, putsataan ja katotaan työkaluja ja hanskoja. Tanja sanoi, että juu kyllä hän aatteli, että te ette kyllä lähde enää mihinkään. Meni monta päivää ennen kuin siitä selvisi. Annettiin me sille sitten lopulta anteeksi.” 

“Yhtäkkiä tuntuu, et kylläpä se meni äkkiä tuo aika”, Ritva ja Arto toteavat hiukan haikeana, mutta silminnähden ylpeänä siitä, että ovat voineet olla tyttärensä, ja nyt myös tyttärentyttärensä apuna ja tukena yrittäjyyden eri vaiheissa, konkreettisesti rakentamassa Touring Carsin tarinaa.